info@digidog.fi

Hajutunnistus harrastuksena

Hajutunnistus harrastuksena

Ensimmäinen kosketukseni hajutunnistukseen oli murrosikäisenä bokserini kanssa rauniokoiratreeneissä. Vuosia pääsi vierähtämään välissä, kunnes tuttuni houkutteli mukaan koiraetsintätreeneihin. Se tuntui heti omalta jutulta, koira pääsi nopeasti juonesta kiinni ja nautin koiran onnistumisista. Otin mukaan kaikki silloisen laumani jäsenet, osa keksi heti, mistä oli kyse (pikkuvillakoirat), osa oli pihalla kuin lumiukko (isovillakoirani).
Tosietsintää mökillä
Kerran olin mökillä ja minulla oli vieras koira mukanani, pieni valkoinen toyvillakoira. Kun mieheni käynnisti ruohonleikkurin, se säntäsi suoraan metsään. Metsä oli hieman kumpuilevaa avonaista mäntymetsää, mutta vaikka etsimme kaikki mökkitiet (oletin, ettei se olisi viitsinyt lähteä itsensä korkuiseen kanervikkoon, vaan juosta jolkuttelisi tietä pitkin). Kävimme kaikki mökkipihat rannalla läpi ja soudimme pitkin rantaviivaa nähdäksemme vilauksen koirasta. Ei pienintäkään vilahdusta. Alla kuvassa näkyy mustikan varvikkoa, ko valkoinen toyvillakoira siinä keskellä ja takana isovillakoiran jalkaa…
Näin jo kuinka tuo pieni 2,5 kiloinen toy joutuisi ketun, haukan tai pöllön iltapalaksi. Minulla oli koirani mukana, joka oli ollut paras treeneissä. Lopulta tyttöni näki pienen valkoisen pilkahduksen mäen nyppylän kupeessa. Koira istui siellä liikahtamatta, kunnes menimme hakemaan sen sieltä. Tajusin, että etsijäkoirani oli merkannut etsittävän koiran ainakin kahdesti kahdesta eri paikkaa, mistä tieltä näki mäelle. Se oli tehnyt ihan niin kuin treeneissä, jähmettynyt ja tuijottanut, juuri niin kuin sille oli opetettu. Mutta tositilanteessa, kun olin itse hermostunut, en ollut erottanut tuota jähmettymistä ja tuijotusta. Voin kertoa, että metsässä koira aika usein pysähtyy ja katselee jonnekin. Silloin päätin, että pyhitän elämäni ilmaisulle. Sellaiselle ilmaisulle, että puusilmäkin (= lue minä) erottaa sen. Ajan myötä olen päättänyt, että maahan meno on tarpeeksi selvä ilmaisu minulle, siitä en voi erehtyä, sillä koira ei luonnostaan mene metsässä maahan muuten vain. Tai jos meneekin, niin ei mene niin usein kuin mitä se sattuu pysähtymään ja katsomaan jonnekin.
Verijälki, asfalttijälki, peltojälki, metsäjälki…
Kokeilimme verijälkeä (se oli helppoa), asfalttijälkeä Steve Whiten innostamana, peltojälki kuulosti luennolla liian pikkutarkalta minun makuuni… Metsäjälkeen tutustuin mustaterrierileirillä ja se oli hauskaa. Siihen kuului esineruutu, mikä sekin on ihan kivaa. Hakua treenasimme, mutta koska sitä voi harrastaa vain porukalla, se jäi ajan puutteen vuoksi.
Nosework
Viimeisin innostukseni hajutunnistuksen saralla on nosework. Siinä yhdistyy paljon sellaisia elementtejä, joista pidän. Koirat ovat innoissaan ja tykkäävät. Siinä voi kisailla pienellä kynnyksellä, jos kisaamisesta pitää. Aina ei tarvitse lähteä ulos, vaan voi treenata myös sisätiloissa. Nosework muodostuu neljästä eri osa-alueesta. Siinä on laatikkoetsintä, sisätilaetsintä, ulkoetsintä ja autoetsintä. Laatikkoetsinnässä etsitään oikeaa hajua, joka on sijoitettu yhteen monista pahvilaatikoista. Kun koira paikantaa hajun, ohjaaja nostaa käden ylös merkiksi tuomarille, että haju on löytynyt. Haastetta ei tuo vain hajun löytyminen, vaan samalla kisataan aikaa vasten. Nopein voittaa.
Sisätilassa haju on kätketty esim. huonekaluun. Ulkoetsinnässä ulkona olevaan tavaraan ja autoetsinnässä haju on laitettu jonnekin auton ulko-osiin, kuten esim. puskuriin tai renkaaseen. Nykyisistä koiristani kaksi on suorittanut nosework hajutestin hyväksytysti, vanha kääpiövillakoiranarttuni on joko vanhuuden höperö tai sitten se ei vain saa ajatuksesta kiinni, mitä olemme tekemässä… Lauman uusin tulokas, isovillakoira on puolen vuoden treenaamisen perusteella tullut isoäitiinsä. Annan neuvon: älkää eksykö metsään, jos ainoa saatavissa oleva etsijäkoira on isovillakoirani.