info@digidog.fi

Koiran merkitys elämässäni


Olen pohtinut koiran merkitystä elämässäni, omassani ja hieman muidenkin… Tänä vuonna minulla on ollut neljät läheisten ihmisten hautajaiset ja se on saanut minut pohtimaan elämän arvaamattomuutta ja väliaikaisuutta. Mikä elämässä on oikeasti tärkeää, kun huomisesta ei tiedä… Voisiko koira olla ratkaisu vanhuksen yksinäisyyteen, silloin kun ikätovereita ei enää ole ja elämä alkaa kaventua?

Surun keskellä elämä kuitenkin jatkuu ja elämänpyörä pyörii. Meille syntyi pennut ja voin vain ihmetellä kuinka pieniä ne ovatkaan. Niillä on koko elämä edessään. Lapsuus, nuoruus, aikuisikä ja lopulta niilläkin vanhuus.

En tiedä kuinka moni lukijoista on hurahtanut marittamiseen, Konmarin oppeihin. Konmari korostaa pitämään vain ne tavarat, jotka tuottavat iloa, mutta siinäpä vasta kymmenen dollarin kysymys. Mikä meille oikeasti tuottaa iloa elämässä? Hyvät ihmissuhteet tuovat toki iloa, samoin osa tavaroista, mutta minkälaista iloa koirat tuovat elämään?

Koirat eivät ole ihmisiä, mutta silti ne tuovat lähes yhtä paljon iloa kuin hyvä ystävyyssuhde. Silloin kun ihmisillä loppuvat sanat, koira osaa olla läsnä. Koiran läsnäolossa on jotain lohdullista, silloin kun sanat ovat loppuneet. Koiraa silittäessä ajatukset rauhoittuvat ja selkiytyvät. Koira ei elä menneisyydessä eikä tulevaisuudessa, koira elää tässä hetkessä.

Olen katsellut kotona koiria hieman uusin silmin, kohdannut niitä ehkä hieman eri tavalla kuin ennen. Kun istun sohvalla ja koira tulee luokseni ja katsoo silmiin, mietin mitähän se ajattelee? Pienikin liike tai sana minun puoleltani saa hännän heilumaan ja silmät loistamaan. Joskus toivon, että minulla itselläni olisi sama asenne elämää kohtaan. Jaksaisin nähdä elämän hyvät puolet juuri nyt murehtimatta mennyttä tai tulevaa, ilahtua kohtaamisista, katseista ja sanoista.

Koira rakastaa minua ehdoitta, mutta mitä minä pystyn tarjoamaan koiralleni? Minä olen sen koko elämä, mutta osaanko minä tarjota sille elämisen arvoisen elämän, hyvän arjen? Tuonko minä sille iloa vastapainoksi kaikesta siitä, mitä se tuo elämääni? Vanhin koirani on jo elämänsä ehtoopuolella ja se on ottanut huomattavan määrän erityisoikeuksia elämässään. Se nukkuu yönsä sängyssäni ja päivät sohvalla, vaikka meillä sääntö numero yksi on: ei koiria sänkyyn tai sohvalle. Mutta se on jo niin vanha. Sen kuulo on erittäin selektiivinen ja on vaikea tietää, onko se dementoitunut, sokea ja kuuro, vai viittaako se vain kintaalla säännöille, jotka eivät sen mielestä enää kosketa sitä.

Millainen minä olen vanhana? Siinäpä vasta kysymys, toivottavasti elämä on minulle armollinen ja sohva, jolla vietän silloin aikaani, on pehmeä ja mukava. Lähelläni on joku, joka sanoo ystävällisen sanan ja lähtee kanssani ulos kävelylle.

Morrr blogi